tiistai 10. syyskuuta 2013

Onnen tunti





Tahdon eroon. Vauvasta. Vauvasta, joka meillä on lainassa. En siksi, etteikö hän olisi ihana, enkä siksi, etteikö rakastettaisi vauvaa ihan omalla tavallamme. Enkä siksi, että satun olemaan aika väsynyt.


Pieniin vauvoihin kiintyy ja vauvat saavuttavat perheessämme nopeasti tärkeän aseman. Vauvoista tulee tärkeäitä, perheenjäseniä.


Aina ennen pitkään saavutamme hoitovauvojen kanssa sen pisteen, kun toteamme vauvalle "kyllä sinä voisit meille jäädä pidemmäksikin aikaa, kyllä meidän perheessä olisi tilaa sinulle". 
(Vastaanottoperheistä, eli lyhytaikaisista sijaisperheistä lapset voivat jatkaa matkaansa takaisin vanhempiensa luokse, mikäli vanhemmat ovat saaneet asiansa hyvälle mallille. Toinen vaihtoehto on, että lapsille aletaan etsiä pitkäaikaista sijaisperhettä.)


Kun tullaan tähän pisteeseen, tietää, että nyt vauvan olisi hyvä aika siirtyä eteen päin. Muuten sydämestä lähtee liian suuri pala vauvan mukana.


Eivät asiat kuitenkaan niin etene, meidän tahtiimme, meidän tunteidemme mukaan. Niinpä sydämemme joutuvat kerta toisensa jälkeen riepoteltaviksi ja revittäviksi. Pieniä palasia meidän sydämistämme maailmalla, matkalla kohti tuntematonta.





Ilona


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos!