torstai 24. marraskuuta 2016

Hakuna matata




Napostelen sokerittomia hedelmäpastilleja ja pohdin mitähän sitä elämältään taas tahtoisi. Oikeesti. Sitä kun voi tahtoa asioita ja saada asioita, joita tahtoo, mutta mitä ne asiat sitten olisivat? Mitähän sitä tällä kertaa osaisi tahtoa.


Luulen, että pitää kehitellä joku unelma tai tavoite, jotta elämään tulee uudenlaista sisältöä. Nyt on ollut vähän tylsää. Junnannut paikallaan. Siis toisaalta hyvällä tavalla tylsää ja ihan kivaakin, mutta tylsää.


By the way, en ole ryhmäliikuntatyyppiä. Tai millainen on ryhmäliikuntatyyppi, en tiedä. Mutta olen luullut, etten ole sellainen. No tylsyyspäissäni menin puhumaan siskon kanssani zumba-tunneille. Sen jälkeen puhuin miehen ja siskon kahvakuulatunnille. Vaikka kahvakuulailua seuranneena päivänä olo on kuin jättikokoisen kahvakuulan yli jyräämä, on fiilis ollut aika kiva. Kun on tehnyt jotain erilaista, lähtenyt pois kotoa ja eksynyt itselle outoihin tilanteisiin, on oikeastaan aika pirteä ja hyvä olo.


Liikuntaa seuraa tarve syödä superterveellisesti. Saada karistettua muutaman kilon edestä massaa vyötäröltä. Sit on sillain, että ainiin, eihän se paikallinen rasvankulutus ollutkaan mahdollista. Sitten mittaa itsensä ompelulaatikosta löytyvällä mitalla ja on samalla ihan, että mitähän hittoa mä teen!? Että en mä ole tällainen. Tai siis mä olen juuri tällainen. Sopiva tällaisena. Että mitä ihmettä sitä mittaamaan. Jatkaa mittaamista, keittää samalla riisiä, vihanneksia ja kananmunia lounaaksi ja lappaa vatsaansa maitorahkaa sokerittomalla mehukeitolla.


Pohtii, että onhan sitä jo tullut ylitettyä itseään. Karsinut paljon. Karsinut sokerit ja gluteenin. Syö terveellisesti, mutta sallii itselleen herkkuja. Niin, niitä superherkkuja raakaleivonnaisia, joihin instagramissani törmää nykyään harva se viikko. Mutta että kuinka terveellisesti sitä tahtoo syödä? Ja mitä se taas tarkoittikaan se terveellisyys? Eikö ole aika tervettä syödä niin, ettei syömiset määritä liikaa elämää. Punnitsemisia, kontrollia, ruokaa vain polttoaineena ja ravintona. Niin, sellaista en tahdo, kyllä elämästä pitää nauttia ja ruoka nyt vaan sattuu olemaan yksi nautinnon lähde ja aika merkittävä sellainen. Mutta entäs se miinus pari kiloa? Äh. En mä tiedä. Kai se pitää löytää sellainen kultainen keskitie. Eiku hetkinen, mähän oon jo sillä.


Mutta mitä mä sitten tahtoisin? Tää on kyllä helppo. Ehdottomasti. Tahdon hyvää oloa. Hyvä olo tulee kokemukseni mukaan oikeanlaisesta tasapainoisesta ravinnosta. Hyvä olo tulee siitä, että saan tehdä asioita, joista pitää. Hyvä olo tulee työn ja vapaa-ajan hyvästä tasapainosta. Ja näköjään hyvä olo tulee myös punnertaessa tuskissaan ja hikoillessaan kuin pieni sika (hikoileeko ne?) jumppaohjaajan huutaessa ohjeitaan mikrofoniin.


Jotta työn ja vapaa-ajan saisi meidän tilanteessa hyvään tasapainoon, tarvitaan ehdottomasti lomaa. Emme ole perheenä olleet moneen vuoteen varsinaisella yhteisellä lomalla ja jo perinteeksi muodostunut Kreikan matkakin jäi väliin viime kesänä, kun en raaskinut laittaa sijoitettua nuortamme lomitusperheeseen. Ehkä on siis taas aika laittaa matka unelmointiin ja alkaa siirtää rahaa sivuun. Joku kolmen viikon matkaseikkailuirtiotto pois Suomesta voisi tehdä hyvää kesällä sitten, kun meillä asuva nuori lentää pesästä avaraan maailmaan koittamaan omien siipiensä kantamista.


Okei. Mitähän mä taas yritän sanoa. No ainakin sitä, että kannattaa välillä ylittää itsensä ja lähteä pois mukavuusalueeltaan, saattaa yllättyä. Toiseksi, jatkakaa unelmointia ja unelmien toteuttamista. Kolmanneksi; Just go!





Ilona







maanantai 21. marraskuuta 2016

Vähäks oon ihana



Eikö tulekin välillä sellainen "vähänks oon ihana"-fiilis? Silloin, kun tekee jotain oikein pyyteetöntä ja tahtoo ilahduttaa toista?


Kun vaikka neljän tunnin avantosavusaunasession jälkeen on kuolemanväsynyt ja olisi h-e-t-i (!!!) valmis untenmaille, niin valvookin vielä kolme tuntia hakeakseen pikkujouluista kyytiä toivoneen miehen puolilta öin kotiin.


Kun vääntää vaihtelun vuoksi miehelle ja pojalle kanakastiketta ja riisiä, vaikka kasvissosekeittoa tekemällä olisi päässyt helpommalla.


Tai kun purkittaa miehelle viikon työlounaat valmiiksi ja kirjoittaa purkkeihin miehen nimen ja ehkä vielä viikonpäivät.





Silloin voi nyökätä itselleen ja olla sillain, että joo - kyllähän mä oon aika ihana. Ainakin välillä.





P.S. Ja jos ei heti tule vuolaita kiitoksia, niin tietysti ajatus "tajuais nyt olla kiitollinen prkl!". 
Että se siitä pyyteettömyydestä.





Ilona




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

2 ruokaviikkoa




Lupasin jossain vaiheessa kirjoittaa ylös perheemme viikkojen ruokalistoja. Ehkä jossain on joku muukin, jolle tulee välillä totaalinen kyllästyminen omiin ruokiin, jotka tuntuvat kiertävän viikosta toiseen samaa rataa eikä ruokalistoille tunnu eksyvän edes vahingossa mitään uutta.


Perheessämme asuu siis tällä hetkellä yksi teini, yksi jalkapalloa ja sählyä harrastava poika, yksi vegaani, yksi lihattomalla linjalla oleva, kaksi gluteenia välttelevää, kaksi sekasyöjää, yksi kuntosalilla kävijä, yksi sokerista kieltäytyjä ja yksi biojätemylly a.k.a Kettuterrieri Roosa. Välillä syömme koko porukka vegaania perusruokaa, välillä yhdestä ruoasta valmistuu jopa kolme eri versiota, vegaani, maidollinen ja lihallinen. Yhtä sekameteliä siis.


Ohjeita katson harvoin. Katselen paljon ruokakuvia ja kuvien perusteella sovellan ruoan. Jos jonkun ruoan kohdalla sinulle herää kiinnostus kokeilla, niin hihkase ja kerron, mitä minun versiooni ruoasta tuli. Noin.


Ma: Tomaattinen linssikasviskiusaus

Ti: Sama kuin eilen

Ke: Avocadopasta

To: Chili sin carne + riisi + salaatti + hummus

Pe: Sama kuin eilen

La: Kokonaiset uuniperunat avocadotäytteellä + salaatti

Su: Kukkakaalicashewkermacurry + basmatiriisi

_____

Ma: Punajuurikukkakaalisosekeitto

Ti: Sama kuin eilen

Ke: Juurespihvit + tzatziki

To: Kalaseljanka

Pe: Sama kuin eilen

La: Quinoa + paahdetut kasvikset

Su: Sama kuin eilen

____



Hyvää ruokahalua.


Ilona



maanantai 31. lokakuuta 2016

Puhtigranola (G, VG)


Kehittelin oman granolareseptin, joka sai nimekseen puhtigranola. Tai no kehittely on ehkä hieman liian mairea nimitys eri ainesten summa mutikassa pataan heittämiselle, mutta kirjoitin minä ohjeen ylös.


Tämä paahdettu mysliherkku on täynnä terveellisiä aineksia ja sen sisältämä proteiini ja hyvät rasvat pitävät nälän hyvin loitolla. Granola on gluteeniton ja vegaaninen eikä se sisällä valkoista sokeria.


Ainekset

- 2 rkl neitsytkookosöljyä
- 0,5 dl oliiviöljyä (tai esim. rypsiöljyä)
-  2 rkl intiaanisokeria
- 8 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
- 1 dl seesaminsiemeniä
- 1 pieni pussi (100g) mantelilastuja
- 2 dl kookoshiutaleita
- 1 dl chia-siemeniä
- 2 dl auringonkukansiemeniä
- 2 dl rusinoita tai kuivattuja aprikooseja


Laita kookosöljy, oliiviöljy ja intiaanisokeri kattilaan ja sulata ja sekoita nämä keskenään. Lisää kattilaan loput ainekset ja sekoita ne hyvin öljyseokseen. Paahda mysliseosta kattilassa hyvällä lämmöllä koko ajan sekoittaen niin kauan, että mysli paahtuu kauniin väriseksi ja rapeaksi seokseksi. Tämä vie noin 5-10 min.
Kaada seos leivinpaperille jäähtymään. Varo - seos on tässä vaiheessa polttavan kuumaa!

Kaada jäähtynyt granola puhtaaseen ja kuivaan purkkiin ja nauti vaikka maustamattoman jogurtin seurana.




Ilona



torstai 27. lokakuuta 2016

Elämänviisauksia




Istuskelimme eräänä iltana teinin kanssa tuvassa perusasetelmin. Minä lempipaikallani ikkunapenkillä ulos katsellen ja teini nurkassa vanhalla puusohvalla makaillen.

Teini aloitti - Voisitsä taas kertoa niitä elämänviisauksia? Kerro mulle joku elämänviisaus. 

Minä pohtien. -No... ... Vanhassa vara parempi. Mietippä. Kun menet vaikka kaupan karkkiosastolle. Siellä on niitä tiettyjä karkkipusseja, jotka on olleet siellä iät ja ajat. Tv-mix, Hyvää makumaasta, Missä X, Ässä Mix. On joku syy miksi ne on siellä. Vanhat perinteiset hyvät. Ei uutuudet niinku oo vaan hyviä. Ei kukaan osta toista kertaa jotain kaktus-sitruuna-passion-salmiakki-sekoitusta, jos on kerran erehtynyt sellaisen ostamaan. Että ei sellaiset pysy siellä karkkihyllyssä.
Niin että vanhassa vara parempi.


Teini hymyili, totesi minun olevan oikeassa ja huusi miehelle olohuoneeseen
- Hei sano sano säkin joku elämänviisaus! 


Olohuoneesta kajahtaa.
- Gå inte med moped till motorvägen.



Okei.



Ilona



tiistai 18. lokakuuta 2016

Melkein molemmilta puolilta




Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, liittyy elämään sijaisperheenä monenlaisia asioita. Hyviä, huonoja, hyväksyttäviä ja kaikkea siltä väliltä. Ulkopuolisen silmin homma on usein hienoa, kunnioitettavaa, varmaan tosi raskasta ja vaikeaa. Ensimmäiseksi kuulen usein toisen suusta teette hienoa työtä, voi kunpa itsekin pystyisi auttamaan noin ja olisi ihanaa hoitaa vastasyntyneitä vauvoja. Eikä siinä mitään, onhan tuo osa totuutta. Osa totuutta on myös se, että nuo ihanat vastasyntyneet voivat vaatia välitöntä hoitoa noin 20 tuntia vuorokaudessa.


Kaikissa asioissa on omat puolensa. Hyvät, sekä ne huonommat. Koska siellä ruudun toisella puolen on paljon asiasta kiinnostuneita, ajattelin avata vähän meidän elämään liittyviä asioita toimiessamme vastaanottoperheenä, eli lyhytaikaisena sijaisperheenä. Toimimme vastaanottoperheenä pääkaupunkiseudulla ison kunnan palveluksissa, joten asiat ovat varmasti eri tavalla, kuin jollain pienellä paikkakunnalla muualla päin Suomea. Olen koulutukseltani sosionomi. Meillä on paikkoja sijoitetuille lapsille 4 ja meille voi tulla lapsia ikähaarukalla 0-17. Työn luonteen vuoksi työ vaatii sen, että tätä työtä tekee päätoimisesti, eli on kotona hoitamassa sijoitettuja lapsia tai jos lapsia ei sillä hetkellä ole, on kotona valmiudessa ottamaan vastaan lapsia/sijoituksia. Lapset tulevat lyhyellä, jopa muutaman tunnin varoitusajalla ja asuvat meillä noin päivästä vuoteen. Lapset jatkavat meiltä pääsääntöisesti matkaa takaisin vanhemmilleen, vanhempien kanssa kuntoutukseen tai erinäisiin laitoksiin, pitkäaikaisiin sijaisperheisiin tai pitkäaikaiseen sijoitukseen sukulaistensa luo tai adoptioon vanhemman tehtyä raskaudessa sen päätöksen.


Usein kysytään, mitä tarvitaan siihen, että voi ryhtyä vastaanottoperheeksi. Lyhyimmillään vastaus on, että vastaanottoperheiksi tarvitaan normaaleja perheitä ja perheet valmennetaan tehtävään. Jos asiaa lähtee pohtimaan hieman pidemmälle, tarvitaan tilaa, joustavuutta, ymmärrystä, kriisinhallintataitoja, ryhmänhallintataitoja, ihmissuhdetaitoja, vakaata perhe- ja parisuhdetilannetta, vakaata taloudellista tilannetta, stressinsietokykyä, ymmärrystä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, jämäkkyyttä, suunnitelmallisuutta, rakkautta, heittäytymiskykyä, johdonmukaisuutta ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä suurtalouskokin taitoja. No ja aika paljon kaikkea muuta.


Ensinnäkin tarvitaan tietynlaiset puitteet, jotta tätä työtä voi tehdä. Jos eläisimme ydinperheenä kolmihenkisellä porukallamme, meille riittäisi kevyesti kerrostalokolmio ja pieni pankkilaina. Olemme tätä työtä tehdessämme muuttaneet muutaman kerran aina isompaan kotiin, jotta tilaa olisi ja huoneita sijoitetuille lapsille löytyisi. Asuntolainamme olisi hyvin paljon pienempi, mikäli emme tätä työtä tekisi. Tällä hetkellä meillä on kodissamme kolme ylimääräistä huonetta varattu sijoitetuille lapsille. Kesällä ostimme isomman auton, kun meitä oli yhtäkkiä kuusi, eikä elämästä pienen auton kanssa tullut enää mitään. On vauvojen turvakaukalo, turvaistuin, rattaat, kantoreppu, sitteri, kylpyamme, pinnasänky, lastensänky ja monta muuta tyhjää sänkyä ja patjaa. On tyhjiä kaappeja, ylimääräisiä petivaatteita, leluja (jotka kuluvat ja menevät rikki) ja varavaatteita, jos sijoitetut lapset tulevat suoraan kriisitilanteesta pelkät päällään olevat vaatteet.


Koska työtä tehdään kotona, pitää kotona olemista kestää. Minulle työn ehdoton plussa on se, että saan olla kotona ja olen saanut olla läsnä lapseni aloittaessa koulunsa. Minulla on aikaa hoitaa kotia, käydä päivisin kaupassa, osallistua lapseni koulunkäyntiin ja läksyjen tekemiseen. Voin olla läsnäoleva vanhempi. Minulla ei ole työmatkoja, eikä minun tarvitse hytistä aamuisin bussipysäkillä matkustaakseni tunnin töihin ruuhkassa ja palatakseni rättiväsyneenä iltaruuhkassa pois. Päätän (tai päätämme mieheni kanssa) työstämme itse eikä työpaikalla ole kukaan sanomassa, miten asiat pitäisi tehdä tai miten mikäkin sujuisi paremmin. Toisaalta minulta itseltäni täytyy löytyä ratkaisut pulmatilanteessa ja minä vastaan aina yksin myös seurauksista. Arjenhallinta ja kriisienhallinta on siis omissa hyppysissä, enkä voi hädän hetkellä muuta kuin luottaa itseeni. Vapauden vastapainona on siis vastuu. Vastuu sekä vapauden menetys. Koska työtä tehdään kotona, ovat työt myös aina läsnä, eikä töitä voi jättää odottamaan tai sysätä pois mielestä. Se, että saan olla yksin kotona tarkoittaa myös sitä, ettei minulla ole työpaikallani miehen lisäksi muita työkavereita. Ei ole kahvitaukoja työkaverin kanssa, eikä ole aikuista seuraa työpaikalla, ellen sitä vartavasten luokseni kutsu. Yksin oleminen vai yksinäisyys? Itse en ole yksinäinen enkä kärsi yksin olemisesta. Päin vastoin, kaipaan yksinäisiä hetkiä ja nautin siitä myös.


Työtä tehdään 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa. Niin, silloin kun töitä on. Kukaan ei voi ennustaa, koska lapsia sijoitukseen tulee. Soiko puhelin tunnin päästä vai kuukauden päästä ja sinulle tarjotaan lasta. Kun otat vastaan sijoitetun lapsen, et myöskään välittömästi tiedä, jatkaako hän matkaa huomenna vai asuuko hän luonanne vielä vuoden päästä. Tulosi ja taloudellinen asemasi on siis jatkuvasti vaakalaudalla. Niillä tuloilla, jotka saat sillä hetkellä, kun sinulla on lapsi sijoituksessa, sinun pitää pärjätä myös ne ajat, jolloin lapsia ja tuloja ei ole. Mitä pienemmällä ikähaarukalla otat lapsia sijoitukseen, sitä suppeammat työllistymismahdollisuutesi on. Aloitteassamme tämän työn, hoidimme vain vauvoja. Pahimpana vuonna minulla on ollut sijoitettuja lapsia viitenä kuukautena vuodesta ja seitsemän kuukautta olin ilman töitä ja tuloja. Toisaalta välillä on ollut kaksi vuotta töitä putkeen ilman ainuttakaan taukoa. Tuntipalkaksi muutettuna palkkani on muutaman euron luokkaa yhden sijoitetun lapsen osalta. Palkkion lisäksi saamme lapsista kulukorvauksen, jonka tulisi kattaa lapsen ruoat, hygieniatarpeet niin teinien kosmetiikkatuotteineen kuin vauvojen vaippoineen. Edellä mainitut ovat ne näkyvimmät kulut. Vähemmän mielessä olevat ja arjessa näkyvät kulut ovat nuo työn vuoksi usein tarvittavat isompi auto ja koti sekä tietysti niihin liittyvät vakuutukset, kuluminen, huollot, remontit sekä sähkön ja vedenkulutuksen lisääntyminen, mitä enenmmän henkilöitä perheessä asuu.


Vapaapäivien ja lomien pitäminen työstä on mahdollista, mutta vapaiden pitoa suositellaan sijoitusten väleissä, jolloin lapsia ei tarvitse loman takia siirtää toiseen perheeseen. Koska työn ennustettavuus on lähes mahdotonta, on myös vaikea yrittää varata esimerkiksi lomamatkoja niin, ettei lomailumme ydinperheenä vaikuttaisi sijoitettuihin lapsiin. Työssä käyvän puolison lomien ajoittaminen siihen, kun sijoitetut lapset jatkavat meiltä matkaa, on lähes mahdotonta. Käytännössä meidän perheessä matkustellaankin vuorotellen ja harvoin koko pienen ydinperheemme voimin, jotta sijoitetut lapset eivät joutuisi vaihtamaan perhettä lomiemme ajaksi.


Vaikka saamme arjen tasolla hoitaa työmaatamme hyvin rauhassa, toimintaamme ja reunaehtoja toiminnalle säätelee kunnan perhehoidon työntekijät ja tietysti perhehoitolaki. Laki määrittää esimerkiksi paikkaluvun, eli montako lasta perheessämme voimme hoitaa yhtäaikaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme pakotettuja ottamaan tietty määrä lapsia, vaan saamme kieltäytyä lapsista tai pitää taukoja työstä sijoitusten välillä. Kunta voi määritellä meille erinäisiä sääntöjä ja linjauksia, joihin harvoin pystymme vaikuttamaan, vaikka linjaukset koskisivatkin olennaisesti työtämme. Emme saa esimerkiksi jättää sijoitettuja lapsia yöhoitoon omille vanhemmillemme tai muulle tukiverkostolle, vaikka he tulisivat vahtimaan lapsia kotiimme ja vaikka lapset olisivat asuneet meillä vuoden. Spontaanit menot perheen molempien aikuisten kesken ovat siis mahdottomia, eikä yökylään vieminen isovanhemmille samalla, kun oma lapsi menee yökylään ole mahdollista. Useimmiten sijoitetut lapset tapaavat vanhempiaan viikottain ja meidän tehtävänämme on viedä lapset tapaamisiin niinä aikoina, jotka työntekijät määrittelevät. Vaikka työ ja arki on kokonaisvaltaista ja yhtä, pitää pystyä siis hyväksymään linjaukset ja se, että sinulla ei ole täyttä määräysvaltaa eikä itsemääräämisoikeutta arkeesi.


Fyysisten asioiden ja puitteiden lisäksi työhön liittyy myös se henkinen puoli ja työssä jaksaminen. Koska työtä tehdään kotona, ei tämä ole pelkkä työ, vaan elämäntapa. Se, että meille muuttaa tuntemattomia ihmisiä säännöllisin väliajoin, koskettaa koko perhettämme. Se, että meillä asuu meille sijoitettuja lapsia, on koko perheen juttu. Ei riitä, että yhdellä henkilöllä on hyvä stressinsietokyky ja vain yksi henkilö pystyy sopeutumaan uusiin tilanteisiin, sitä vaaditaan koko perheeltä. Pitää osata jakaa, pitää osata odottaa, pitää osata toisinaan pistää omat asiat taka-alalle hetkeksi jos pidemmäksikin. Pitää osata toivottaa tervetulleeksi, pitää osata hyvästellä. On totta, että lapsiin kiintyy, vauvoihin helposti ja teineihin ehkä vielä helpommin. Pienempien kanssa ei luonteenpiirteillä ole niin suurta merkitystä, mutta kouluikäisten ja teinien kohdalla henkilökemiat merkitsevät paljon. Kaikista lapsista ei välttämättä pidä, eikä ehdi oppia pitämään sijoituksen aikana, mutta sekin pitää kestää ja hyväksyä. Toisinaan lapset ovat ärsyttäviä, raskaita, huutavia, vaikeita ja kestämättömiä. Toisinaan lapset ovat ihania, sydämellisiä, oivaltavia, rakastettavia ja heidän kanssaan viihtyy aidosti ja vilpittömästi. Toisinaan lapset tulevat toimeen oman lapsen kanssa ja toisinaan heidän henkilökemiansa eivät kohtaa ja toisessa ärsyttää kaikki.


Lapsista irti päästäminen sijoituksen päätyttyä on välillä vaikeaa ja raastavaa. Kun olet hakenut vastasyntyneen synnytyslaitokselta ja hoitanut häntä perheesi kanssa kotonasi vuoden, ei erotilanne ole helppo millekään osapuolelle, mutta sekin täytyy kestää. Irti päästäminen on yksi työn vaikeimpia puolia, mutta samalla lasten vaihtuvuus ja työn monipuolisuus on mielestäni myös yksi työn parhaista puolista.


Oho. Jaiks! Juuri kun olin viimeistelemässä tekstiä, soi puhelin. Lähden tästä kaivamaan ullakolta vauvan turvakaukaloa. Iiks. Ainiin, vauvan vaunut myin viimeksi meiltä lähtevän vauvan uuteen sijaisperheeseen, joten olemme vaunuttomia. Onneksi on Manduca.



P.S. Sorry, teksti jäi viimeistelemättä ja siitä jäi ehkä vähän negatiivinen kuva. Mutta ei tää sitä ole. Pus!


Edit. Koko päivän odoteltuani uusia tyyppejä tulevaksi ja valmistauduttuani ja valmisteltuani muun perheen, sain iltapäivällä tiedon, että lapset eivät tulekaan. Tällaista tämä on. Tilanteiden vuoristorataa.




Ilona






keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Sata harmaata



Asioilla on aika usein monta puolta. Sanotaan nyt vaikka, että vähintään kaksi. Positiivinen ja sitten se positiivisen vastapari. Ei sitä aina voi sanoa negatiiviseksi, mutta vähintään se on sellainen maksupuoli. Aina asioista joutuu maksamaan jonkun hinnan, vaikka kyseessä ei sitten olisikaan rahan liikuttelu.


Ulkopuolisen silmin katsoessa toisen elämää, näkee siitä usein vain yhden puolen. Kun pääsee seuraamaan toisen elämää vähän lähemmin, huomaa, ettei se käsitys, jonka hommasta oli aluksi saanut, pidäkään ihan paikkaansa. Kun seuraa vielä lähemmin, tutustuu, keskustelee, ehkä ystävystyy, huomaa viimeistään, ettei se täydelliseltä näyttänyt elämä ollutkaan pelkillä ruusuilla tanssimista vaan onhan siellä ruusun terälehtien seassa myös piikkejä. Tai toisaalta paistaa se aurinko sinne risukasaankin, eli ei niin huonoa, ettei joskus jotain hyvää.


Elämämme lastensuojelun vastaanottoperheenä herättää monesti ihmisissä mielenkiintoa, ihmetystä ja ihastusta. Lähes poikkeuksetta ihmiset nostavat esiin kiintymyksen. Miten tätä työtä ja elämäntapaa voi tehdä, kun eikö lapsiin kiinny? Ja miten se irti päästäminen sitten? Toinen yleisistä käsityksistä on se, kuinka haemme vastasyntyneitä vauvoja laitokselta ja elämä on yhtä auvoa. Kuullessaan sen, että meillä asuu myös sijoitettuja teinejä, yleisin huudahdus on hui-teillä on varmasti tosi haastavaa.


Kirjoituksiani lukiessa ja kuvia ja instagram-päivityksiäni selatessa saa myös jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista elämämme  tai minun elämäni on. Rauhallisia aamuja, kiireettömiä päiviä, aikaa itselle ja omille mielenkiinnon kohteille. Aikaa pitää koti siistinä ja aikaa keskittyä ruokien huolelliseen suunnitteluun ja ruoanlaittoon. Herää ehkä jopa kysymys, että mitä työntekoa tuo tuollainen on? Raha näyttäisi kasvavan puussa ja tipahtelevan mitään tekemättä suoraan meidän torppaan.


Kuullessaan tai lukiessaan toimimisestamme vastaanottoperheenä, pohtivat ihmiset usein omaa mielenkiintoaan samaa hommaa kohtaan. Pohditaan olisiko minusta tuohon. Pohdintaa tehdään omien usein hieman mustavalkoisten ajatusten siivittämänä,  kuinkas muutenkaan, kun tietoa asiasta ei välttämättä ole tai näkökulmat pysyvät muuten vaan suppeana. Niin, se kiintymys, vastasyntyneen lainavauvan hoitaminen ja ne varmasti tosi haastavat teinit.


Voin kertoa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita toimimaan sijaisperheenä tai vastaanottoperheenä ja toisaalta niille, jotka katsovat elämääni ruudun takaa pohtien, että ollappa noin rentoa ja saadappa juoda aamutee rauhassa kynttilänvalossa yksin lasten lähdettyä kouluun. Voin kertoa, että asiatpa eivät olekaan niin mustavalkoisia. Eivät ollenkaan. Siellä mustan ja valkoisen seurana on satoja harmaan eri sävyjä, jotka taittavat enemmän tai vähemmän jompaan kumpaan suuntaan.


Laitamme itsemme ja elämämme likoon täysillä, avaamme kotimme tuntemattomille, elämämme on taloudellisesti täysin ennakoimatonta ja välillä elämä potkii päähän eikä mustelmilta voi välttyä. Niin ja minä tykkään ja nautin ihan hirveästi. Ainakin aika usein. Ja välillä minua vi***taa ihan hirveästi. Niin ja kaikkea siltä väliltä.


Seuraavassa tekstissäni avaan asiaa hieman konkreettisemmin. Heitän kehiin plussia ja miinuksia. Ihailijat, kiinnostuneet, epäilijät ja kaikki väimuodot - pysykää siis kanavalla!




Ilona