maanantai 6. helmikuuta 2017

Kaikki tai ei mitään



Puoli vuotta sitten päätin lopettaa sokerin käytön. Noin niinkun melkein, koska kuohuviiniä ei lasketa.


Monet liputtavat kohtuuden puolesta ja ovat sitä mieltä, että asiat kuten täyssokerittomuus tai vaatteiden ostolakko vuoden ajaksi ovat turhan radikaaleja toimenpiteitä ja moinen äärimmäisyyksiin meneminen ei kyllä ole tervettä.


Me ihmiset olemme erilaisia ja meille sopii erilaiset asiat ja toimimme eri lailla. Itseäni on tavoitteiden saavuttamisessa auttanut aina selkeys. Se, että asetan selkeän tavoitteen, sanon sen ääneen ja toimet päämäärän saavuttamiseksi ovat aika ehdottomia. Kun aloitan juoksuharrastuksen nollasta, päätän jaksaa kolmen kuukauden päästä juosta 10 kilometriä. Kun tahdon selkeyttää tyyliäni, vaatekaappiani, ostokäyttäytymistäni, keventää tekstiilijätekuormaa ja ottaa kantaa kertakäyttökulttuuriin olen vuoden ostamatta uusia vaatteita. Kun tahdon päästä tunteesta, että joku asia säätelee liikaa mielihalujani, lopetan sokerin ja gluteenin käytön kokonaan and so on.


Sen lisäksi, että on hyvin paljon helpompaa ryhtyä aluksi ehdottomaan sokerilakkoon, kuin huijata itseään esimerkiksi karkkilakolla (anteeksi kaikki karkkilakkolaiset) ja samalla vetää kaksin käsin jäätelöä ja leivoksia (sokeri, kuin sokeri), rakastan haastaa itseäni. On asioita, kuten sokerittomuus, joista olen aikaisemmin ajatellut, että arvostan, mutta en ikinä pystyisi itse. Sitten jossain maailmantuskassa/terveysintoiluhetkenä/ hankittuani liikaa informaatiota/ajateltuani asioita liikaa päätän yhtenä hetkenä naps lopettaa ja itsepäinen kun olen, en luovuta.


Siitä voidaan muuten olla montaa mieltä, kumpi on terveempää, ehdottomuus vai syöpä (jos nyt kärjistyslinjalle lähdetään). Sokerin haitoista, jotka lienevät kaikille tuttuja ja joista ei ole kiisteleminen, en lähde sen enempää paasaamaan, mutta sokerittomuudesta voisin sanoa muutaman sanan.


Olen aikaisemmin koittanut karkkipäivän pitoa, herkkuviikonloppua, pidättäytymistä vain yhdessä herkussa ja kaiken muun kieltämistä (kokeile muuten Turkinpippureilla tai Chupa chups-tikkareilla- kohtuullisen toimivaa) ja kaikenlaista muuta kohtuullistamista. Yrityksistä huolimatta kohtuudessa, kuten siinä yhdessä herkkupäivässä viikossa pitäytymisestä ei ole tullut mitään. Näinpä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä paheista puhuttaessa, onko puhe kultaisesta keskitiestä vain legendaa. Pahe tai huono tapa, niitä on moneksi. Yhdelle pahe on alkoholi, toiselle sokeri ja kolmannelle kahvi.


Yhtä kaikki, päätin siis puoli vuotta sitten lopettaa sokerin syönnin ja siirtyä samalla gluteenittomalle ruokavaliolle. Tahdoin hallinnan tunnetta, terveyttä ja ennen kaikkea etsin hyvää oloa omaan kroppaani. Vaikka olen hoikka normaalipainoinen, minua ärsytti sokerista ja leivänsyönnistä välittömästi paisuva vatsa, joka sai minut näyttämään ja tuntemaan oloni siltä, kuin olisin raskauden puolivälissä pyöristyneen vatsani kanssa.


Ajattelin gluteenittoman ruokavalion tukevan sokeritonta ruokavaliota. Helpottavan tuosta koukuttavasta aineesta luopumista unohtamatta tietysti gluteenittoman ruokavalion hyötyjä. Ensimmäiset viikot tuntuivat raskailta ja ajatukset pyörivät ruoan ympärillä ja tutuksi tulivat "kyllähän elämässä pitää olla nautintoja" ja "onko elämässä mitään järkeä ilman herkkuja" kelat. Alkuun loivensin teollisista sokeriherkusta luopumista syömällä taateleita ja tekemällä kaikenlaisia luontaisesti sokerittomia raakaleivonnaisia.


Pikkuhiljaa sokerin ja makeanhimo laantui ja tilalle tuli mieliteon mieliteko. Tuo lanseeraamani tila, jossa olet päässyt eron mieliteosta, mutta sinun tekisi mieli sitä, että tuo mieliteko yhä olisi. Varmaan joku ihmisen biologiaan ja historiaan liittyvä ikiaikainen vietti - don't ask.


Vietettyäni monta kuukautta sokeritonta ja gluteenitonta elämää totesin hieman ärsyyntyneenä, etten ole täysin toivomassani tilassa kroppani kanssa. Joulun aikoihin päätin kiristää otetta ja vähentää syömieni hiilihydraattien määrää.


Se, miten siihen asti syömäni banaani, riisi tai gluteeniton kauraleipä ja muut hiilihydraatit käyttytyvät elimistössäni ei juuri eroa tavallisesta sokerista. Elimistölle kaikki hiilihydraatit ovat sokeria ja tämän vuoksi elimistö joutuu todellisuudessa käsittelemään hurjia määriä sokeria päivässä, joka laittaa insuliinituotannon koville. Kun hiilihydraattien aiheuttama nopea verensokerin nousu saa insuliinin erittymään, joka laskee edelleen verensokerin alas, joka saa olon väsyneeksi ja heikoksi ja saa taas haluamaan lisää nopeita hiilihydraatteja, syntyy kierre.


Olin aikaisemminkin kymmenisen vuotta sitten elänyt vähähiilihydraattisemmin, mutta lopettanut kyseisen elämäntavan ehkä rasvapeloissani. Nykytutkimukset ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia ja rasvapelko epäloogista, että uskallan hyvin mielin syödä voita ja korvata suurimman osan aikaisemmin saaduista hiilihydraateista rasvalla ja proteiineilla.


Tällä hetkellä ruokavalioni koostuu hyvistä rasvoista, proteiineista ja kasvisten tuomista hiilihydraateista. En syö gluteenia enkä sokeria sisältäviä asioita. Syön täysrasvaisia maitotuotteita, paljon salaatteja ja kasviksia, papuja, linssejä, kalaa, kananmunia, pähkinöitä ja marjoja. Käytän paljon voita sekä oliiviöljyä.


Toisinaan tällainen kaikki tai ei mitään-elämä on hieman rajoittavaa ja vaatii viitseliäisyyttä ja ennakoimista, mutta olo on virkeä, kropassa tuntuu hyvältä, nälkä pysyy loitolla tuntikausia, vatsa pysyy litteänä ja sairaudet poissa. Kaiken vaivan arvoista siis.


Vaikka hieman mustavalkoisella linjalla toisinaan menenkin, niin kyllä "sokerittomaan" puoleen vuoteeni on mahtunut muutama jäätelö, kakkupala synttäreillä ja överit siskon tekemästä voileipäkakusta. Voin kuitenkin todeta, että jäätelö maistui teolliselta hutulta ja sai vatsan sekaisin kahdeksi päiväksi, kakkupala ei aiheuttanut kummempia kiksejä ja voileipäkakku sai vatsani turpoamaan taas raskausvatsaa muistuttavaksi.


Kaikille sokerikoukussa pyöriskeleville ja siitä pois pyristeleville ja herkuttoman elämän elämäntarkoitusta pohtiville voin kertoa; sokerin koukuttavuutta on verrattu tutkimuksissa jopa heroiiniin ja kokaiiniin, ei siis ihme, että tie vie helposti herkkukaapille ja irtokarkeista eroon pääseminen tuntuu toisinaan mahdottomalta. En ole koskaan kuullut sellaisesta, kuin heroiinin kohtuukäyttö. Ehkäpä se kaikki tai ei mitään voisikin sokerista vieroittautumisen kohdalla olla se toimiva konsepti ja kokeilun arvoinen juttu.



P.S. Se sokeriherkkujen ja herkuttelun lumous muuten oikeasti haihtuu ajan kanssa. Usko mua.





Ilona





perjantai 3. helmikuuta 2017

Voi mua


Teini oli katsellut muutaman aamun kankeita aamuherätyksiäni loputtomine haukotuksineen. Olin nukkunut viimeiset yöt levottomasti ja herännyt aamuisin kuin normaali työssäkävijä konsanaan. Silmät ristissä haukotellen kävelin zombiena aamuisin ruokakaapille ja laitoin leipälautaselle valmiiksi voidellun leivän ja valmiiksi paloitellun omenan. Teini nosteli kulmiaan ja tokaisi myötätuntoisesti - Täytyyks sun oikeesti herätä nykyään joka aamu? 


Kyllä, kyllä minun täytyi. Enhän minä aikaisemminkaan ollut koskaan heräämättä jättänyt, mutta aamuni nyt vaan kröhöm.. no olivat välillä vähän venyneet. Teini ja poika kun sattuivat olemaan a) pärjääviä b) omatoimisia sekä c) huoltovapaita. Noin niin kun aamuisin. Niin,  jos äiti vaikka tahtoi vetää peittoa korviin ja jatkaa unia, kun kuuli muun talon heräilevän. Kyllähän se tiedettiin, ettei moista lorvimista ilman aamuherätyspakkoa ikuisuuksiin kestäisi. Eikä kestänytkään. Taloon oli nimittäin muuttanut uusi tulokas, esiteini.


Esiteinillä ei saattanut aikaisemmin olla ketään, joka huolehtisi. Sanoisi mitä syödä aamupalaksi, kertoisi moneltako herätä tai huolehtisi milloin lähteä kouluun. Ei ketään joka auttaisi läksyissä, eikä ketään joka sanoisi, että sukat pitää vaihtaa päivittäin puhtaisiin.


Esiteini tarvitsisi nyt aikuista, rajoja, huolenpitoa, hellyyttä ja strukturoitua arkea. Asioita, joita hän ei syystä tai toisesta ollut aikaisemmin saanut. Asioita, joita jokainen lapsi tarvitsee ja asioita, joista jokainen uusi tulokkaamme oli jollain tasolla jäänyt elämässään paitsi.


Uutta arkea oli lähdetty opettelemaan pienin askelin. Koululaukku pakattiin illalla valmiiksi ja kouluvaatteet oli viikattu aamua varten odottamaan. Illat päättyivät yhteiseen lukutuokioon ja aamut alkoivat sillä, että joku tarkisti, että esiteini heräsi herätyskelloonsa. Joku katsoi, että kouluun ei lähdetä ilman aamupalaa ja joku oli kotiovella toivottamassa lähtijälle hyvää koulupäivää. Ja se joku olin minä.


Oli tietysti varsin sympaattista teiniltä moinen myötätuntoisuus uudessa aamuherätystilanteessani, mutta niin paljon kuin aamu-unistani olenkin pitänyt, niin mieluummin valitsen tämän. Oikeastaan olisin varsin valmis menettämään myös yöuneni. Niin valmis, että tein leikkimielisen tilauksen työntekijällemme, että lähettäisi minulle jostain lainavauvakaksoset. Sitä odotellessa.




Ilona




lauantai 31. joulukuuta 2016

Ohi on


Vuoden ensimmäisenä päivänä julistin omalta osaltani haasteen alkaneeksi. Aioin olla koko vuoden ostamatta uusia vaatteita.


Kertakäyttökulttuuri on valloillaan, vaatteita saa muutamalla eurolla ja uusien muotivirtausten pyyhkäistessä ohi tasaiseen tahtiin vanhenee myös vaatekaapin sisältö, mikäli mielii pysyä mukana virrassa. Vaatteiden ollessa halpoja, ei vaatteita tarvitse kunnioittaa eikä vaatekaapin sisältöä tarvitse vaalia. Nyppyyntyneen paidan voi korvata uudella ja muodista pois menneen vaatteen voi unohtaa kaapin pohjalle. Ihmiset ovat välinpitämättömiä luonnon ja maapallon suhteen eivätkä ajattele yltäkylläisyydessään omaa napaansa ja vaatekaappiaan pidemmälle.


Olen useamman vuoden ollut matkalla kohti kapselivaatekaappiajatusta. Omistaa tietty tarkasti valikoitu määrä vaatteita, jotka sopivat kaikki toistensa kanssa keskenään yhteen. Kuinka helppoa pukeutuminen ja vaatteiden hankinta olisikaan. Rahat, aika ja luonto säästyvät, kun ostaisi ja pukisi ylleen vain tarkkaan harkittua ja laadukasta omalle tyylilleen sopivaa, eikä tyylillisiä tai taloudellisia hairahduksia pääsisi näin käymään. Olen vuosien aikana poistanut vaatekaapistani vaatteita, jotka eivät jostain syystä kuulu sinne. Vaatteet eivät sovi minulle, eivät tunnu joltain osin hyviltä päällä, jäävät käyttämättä vaikka tykkään niistä, ovat ihania, mutta tyylillisesti kaukana minusta, ärsyttävät, ovat huonokuntoisia tai ovat tulleet käyttöikänsä päähän. Olen viimeisien vuosien aikana ollut tarkkana sen kanssa, mitä vaatekappaleita suppeaan vaatekaappiini päästän. Silti kaapissani on ollut ja kaappiini on eksynyt vaatteita, jotka sinne eivät jostain edellä mainituista syistä sovi.

Ajattelin, että Vuosi ilman uusia vaatteita- haaste saisi siis olla minulle sysäys entistä harkitsevampaan kuluttamiseen. Vuoden jälkeen tietäisin entistä paremmin, mitä tahdon päälleni laittaa ja vaatekaappiini päästää. Vuosi osoittaisi minulle, kuinka hyvässä ja etuoikeutetussa asemassa olemme saadessamme valita. Oikeastihan meidän hyvinvointiyhteiskunnassa eläjien vaatekaapit ovat usein runsaudessaan sitä luokkaa, että niiden sisällön turvin eläisi vuosia herroiksi ostamatta yhtään mitään uutta. Tai vaihtoehtoisesti vaatettaisi yhden pienen kylän. Vuoden aikana minulle tarkentuisi tyyli ja tarpeet, se, mitä tuleva kapselivaatekaappini tulisi sisältämään ja mitä hankintoja minun tulisi vaatekaappiini tehdä.


Vuosi on ohi. Vuoden aikana en ostanut yhtäkään uutta vaatetta alusvaatteet ja sukat lukuunottamatta. Kengät olivat kompastuskiveni. Thaimaassa reppureissatessamme päätimme päästä Bangkokin yhteen luksuspilvenpiirtäjien kattoterassiravintoloista. Nuhjuisilla terveyssandaaleilla sisään yrittäjä olisi käännytetty jo hissin ovelta takaisin nuhjuisen hotellihuoneen yhteismajoitustilan kerrossängyn yläpetiin. Niinpä mukaani lähti monituhatliikkeisen kauppakeskuksen ehkä ainoat 41 koon jalkaani mahtuvat korkokengät. Kaduin aavistuksen hankintaani jo hipsutellessani luksuspilvenpiirtäjään korkeissa pilvenpiirtäjän korkuisissa hiukan epämukavissa, mutta ah niin kauniissa koroissa. Maisemat yli suurkaupungin yön antoivat kuitenkin hankintani anteeksi.


Vuoden toinen hairahdus oli kauan hakusessa olleet yleispätevät jalkaan täydellisen tuntuiset tossut, joilla voi mennä niin lenkille kuin kauppaankin. Jotka sopivat niin mekkojen, farkkujen kuin verkkareidenkin pariksi. Taas kerran löytö oli ainoa laatuaan, koska harvinaista kyllä, koon 41 kenkä mahtui jalkaani puristamatta mistään. Tämä melkein once in a lifetime- kokemus unelmatossut jalassani kenkäkaupassa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kengät ovat minun poikkeukseni haasteessa.


Vuosi on lyhyt, mutta pitkä aika. Vuoden aikana olen tuntenut itseni kummajaiseksi vaatekaupassa, olen huomannut tipahtaneeni kärryiltä viimeisimpien muotivirtausten suhteen, olen käynyt useita kertoja mieheni vaatekaapilla, olen tuntenut useita kertoja mullaeioomitäänpäällepantavaa-fiiliksiä, olen käynyt vaatekaappini sisällön kriittisesti läpi kahteen kertaan ja poistanut kaiken sinne kuulumattoman ja olen tuntenut toisaalta elämän olevan valtavan yksinkertaista. Vuosi ilman uusien vaatteiden ostoa on ollut helppo ja mennyt nopeasti. Vuosi on tähdentänyt minulle juuri niitä asioita, joita olin sen ajatellutkin tähdentävän ja nyt olen matkalla kohti superkriittistä ja aika ostamatonta kapselivaatekaappielämää, kunhan vain ensin saan kapselini koottua. Vuoden aikana minulle on kertynyt ostoslistaa ja vuoden päätteeksi löydyin alennusmyynneistä aikuisten naisten vaatekaupasta (sellainenhan Nanso on) ostamasta suomalaisia trikoovaatteita mummojen keskeltä. Tyylilleni uskollisena ja tulevan kapselipuvustoni kulmakiviksi - mustan ja harmaan sävyissä -tietty.



P.S. Aikaisemmin vaatekaappiini on päässyt kurkistamaan ja olen kirjoittanut kapselivaatekaappisuunnitelmistani täällä .


P.P.S. Jos olet pohtinut hypätä vuonna 2017 mukaan Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen, suositteluni. Tulet yllättymään ja onnistumaan!



Ilona





keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tuleeko pukki





Esiteini-iässä (ja sen kyllä huomaa) oleva poika yllätti minut eräänä päivänä kysymyksellä - Tuleeko pukki?


Meillä ei olla koskaan varsinaisesti puhuttu pojalle joulupukista totena. Kukaan lähipiiristämme ei ole yhtenäkään jouluna sonnustautunut tekopartaan ja punaisiin vaatteisiin, emmekä ole yhtenäkään jouluna repäisseet lähikaupan ilmoitustaululta tuntemattoman sedän numeroa. Joululahjoista olemme aina puhuneet avoimesti ja perinteenä onkin ollut laittaa ne yhdet lahjat, jotka meidän perheessä jokainen saa, kuusen alle odottamaan aattoaamua, jolloin ne avaamme.


Ei meillä ole kyllä joulupukkia ja joulun taikaa kiellettykään, enemmän jätetty lapsen itsensä päätettäväksi, mihin uskoo. Täytyy tunnustaa, että välillä olemme kyllä ihmetelleet ääneen aattona automatkalla muutaman kilometrin säteellä näkemiämme kolmea joulupukkia, joista yksi kävelee, toinen kulkee autolla toiseen suuntaan ja kolmas vastakkaiseen suuntaan - mutta huumorilla kuinkas muutenkaan.


Koko joulupukki-juttu meidän perheessä on mennyt hirmuisen omalla painollaan. Ei sitä ole taidettu pojan ollessa pieni edes miettiä, mikä linja sitä nyt asian suhteen otettaisiin ja tulisiko pukki vai ei. Ehkä suhtautuminen on ollut luonnollista jatkumoa ajatukseen kirkosta ja kasteesta, siitä, että poika saa itse päättää mihin uskoo ja tahtooko isona kuulua kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta. Valmiita vastauksia ei tarvitse olla, ei tarvitse olla totuuksia, mutta asioita ei tarvitse myöskään kieltää. Ehkä me ollaan agnostikkoja myös joulupukin suhteen.


Esitin pojan pukintulokysymykseen vastakysymyksen - No tuleekohan se? Keskustelu jatkui pojan pohtimalla huonoa käytöstään ja minun paikkaillessa, että kyllä hän ihan kiltti on ollut. Joskus pitäisi vaan kuunnella äitiä paremmin ja toimia reippaammin.


Meillä joulun aika kuluu rauhallisin merkein (ellei nyt puhelin soi tässä muutaman päivän ennen joulua ja lisää lapsia satu tulemaan taloon). Joulustressistä ei tänäkään vuonna tietoa ja lahjahommat tänäkin vuonna hoidettu hyvissä ajoin. Läheiset saavat joulupaketeista itse kutomiani ekologisia tiskirättejä ja erilaisia itse valmistettuja sokerittomia (kuinkas muutenkaan) jouluherkkuja sekä itse valmistettuja ekologisia ihonhoitotuotteita. Teini saa tulevaan omaan kotiinsa keittiötarvikkeita, mies tarvitsemansa partatrimmerin ja poika uuden puhelimen vanhan rikkinäisen puhelimen tilalle.


Aion syödä taas kilokaupalla itse tehtyä rosollia ja olen päättänyt poiketa viisi kuukautta kestäneestä sokerittomasta elämästä syömällä joulun aikaa ainakin yhden suklaakonvehdin.


Näihin tunnelmiin kiitän teitä kaikkia kuluneena vuonna lähettämistänne kauniista kommenteista, sähköposteista ja mukana elämisestä. Toivotan sinulle ja läheisillesi lämpöistä, rauhallista ja stressitöntä joulun aikaa tulipa pukki tai ei.



XOXO 
Ilona






sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kiitollisuudesta


Keskustelimme teinin kanssa ihmiselämän koukeroista ja siitä, kuinka välillä on vaikeaa ja välillä vaikeampaa. Voi tuntua siltä, että vain minun elämäni on paskaa eikä kukaan muu ole kokenut samoja asioita. Koetut asiat vaikuttavat elämään, asenteeseen sekä käytökseen. Siihen, kuinka suhtautuu elämään ja millaisena sen näkee. Tahtoisi nähdä toisin, valoisammin, mutta ajatusmaailman muuttaminen tuntuu vaikealta. Mieli vetää helposti näkemään ne negatiiviset puolet, vaikka positiivisiakin löytyisi roppakaupalla.


Pohdin asiaa hetken ja päädyin taas yhteen lempiaiheeseeni - kiitollisuuteen. Miltä kuulostaisi kiitollisuusharjoitukset? Ei vie montaa minuuttia päivästä, kun pohtii illan päätteeksi muutaman asian, joista on kiitollinen tänään. Aluksi homma voi olla hieman mekaanista ja kiitollisuuden aiheet voivat kuulostaa väkisin väännetyiltä, itsestäänselvyyksiltä. Idea onkin se, että päivittäin kiitollisuuden aiheita pohtiessa ja etsiessä huomaa ehkä jossain vaiheessa pientä ajattelutavan muutosta. Itsestäänselvyydet muuttuvat arvokkaimmiksi ja asioita alkaa näkemään uudessa positiivisemmassa valossa.


Muutama päivä keskustelumme jälkeen teini ilmotti minulle aloittaneensa lukemaan Sisäinen voima- kirjaa, jonka löysi kirjahyllystämme ja tämän lisäksi listaa päivittäin kolme kiitollisuuden aihetta päivästään tai elämästään. Puhuimme kiitollisuus- aiheesta myös pojan kanssa. Nykyään iltarutiineihimme kuuluukin kaikkien perheenjäsenten ääneen muille kertomat omat kiitollisuuden aiheensa. Tämä tapa lähti lasten aloitteesta ja joka ilta jompi kumpi lapsista muistuttaakin "Kerrotaan kiitollisuudet". Meillä ollaan oltu kiitollisia mm. treeneihin kuljettamisesta, siitä, että ruoka oli valmiina kun oli nälkä, siitä, että sai rauhallisen aamun, siitä, että on ollut kirkas päivä ja siitä, että ollaan saatu viettää rauhallinen päivä perheen kesken ilman yhtiäkään harrastusmenoja tai muita häslinkejä.


Kiitollisuuden aiheiden ääneen sanominen on niin lapsille kuin aikuisillekin opettavaista. Kenenkään vastaus ei ole väärä tai hölmö, kiitollisuus muistuttaa kiittämisestä, itsestäänselviltä tuntuvat asiat muuttuvat asioiksi joista muistaa iloita ja ajatukset kääntyvät pakostakin positiivisempaan suuntaan.



Mistä sinä olet tänään kiitollinen?




P.S. Pahoitteluni viimeaikaisista kuvistani ja kuvanlaadusta. Olen totaalisen kyllästynyt tietokoneisiin, enkä jaksa käyttää aikaani koneella puljaamiseen. Tietokone ei tuota minulle tällä hetkellä iloa. Niinpä olen napsinut kuvia puhelimella ja kirjoittanut tekstejä puhelimella näpytellen. Ajatellut, että parempi tuottaa kakkaa laatua, kuin ei ollenkaan. Tiedä häntä sitten ;)



Ilona





torstai 24. marraskuuta 2016

Hakuna matata




Napostelen sokerittomia hedelmäpastilleja ja pohdin mitähän sitä elämältään taas tahtoisi. Oikeesti. Sitä kun voi tahtoa asioita ja saada asioita, joita tahtoo, mutta mitä ne asiat sitten olisivat? Mitähän sitä tällä kertaa osaisi tahtoa.


Luulen, että pitää kehitellä joku unelma tai tavoite, jotta elämään tulee uudenlaista sisältöä. Nyt on ollut vähän tylsää. Junnannut paikallaan. Siis toisaalta hyvällä tavalla tylsää ja ihan kivaakin, mutta tylsää.


By the way, en ole ryhmäliikuntatyyppiä. Tai millainen on ryhmäliikuntatyyppi, en tiedä. Mutta olen luullut, etten ole sellainen. No tylsyyspäissäni menin puhumaan siskon kanssani zumba-tunneille. Sen jälkeen puhuin miehen ja siskon kahvakuulatunnille. Vaikka kahvakuulailua seuranneena päivänä olo on kuin jättikokoisen kahvakuulan yli jyräämä, on fiilis ollut aika kiva. Kun on tehnyt jotain erilaista, lähtenyt pois kotoa ja eksynyt itselle outoihin tilanteisiin, on oikeastaan aika pirteä ja hyvä olo.


Liikuntaa seuraa tarve syödä superterveellisesti. Saada karistettua muutaman kilon edestä massaa vyötäröltä. Sit on sillain, että ainiin, eihän se paikallinen rasvankulutus ollutkaan mahdollista. Sitten mittaa itsensä ompelulaatikosta löytyvällä mitalla ja on samalla ihan, että mitähän hittoa mä teen!? Että en mä ole tällainen. Tai siis mä olen juuri tällainen. Sopiva tällaisena. Että mitä ihmettä sitä mittaamaan. Jatkaa mittaamista, keittää samalla riisiä, vihanneksia ja kananmunia lounaaksi ja lappaa vatsaansa maitorahkaa sokerittomalla mehukeitolla.


Pohtii, että onhan sitä jo tullut ylitettyä itseään. Karsinut paljon. Karsinut sokerit ja gluteenin. Syö terveellisesti, mutta sallii itselleen herkkuja. Niin, niitä superherkkuja raakaleivonnaisia, joihin instagramissani törmää nykyään harva se viikko. Mutta että kuinka terveellisesti sitä tahtoo syödä? Ja mitä se taas tarkoittikaan se terveellisyys? Eikö ole aika tervettä syödä niin, ettei syömiset määritä liikaa elämää. Punnitsemisia, kontrollia, ruokaa vain polttoaineena ja ravintona. Niin, sellaista en tahdo, kyllä elämästä pitää nauttia ja ruoka nyt vaan sattuu olemaan yksi nautinnon lähde ja aika merkittävä sellainen. Mutta entäs se miinus pari kiloa? Äh. En mä tiedä. Kai se pitää löytää sellainen kultainen keskitie. Eiku hetkinen, mähän oon jo sillä.


Mutta mitä mä sitten tahtoisin? Tää on kyllä helppo. Ehdottomasti. Tahdon hyvää oloa. Hyvä olo tulee kokemukseni mukaan oikeanlaisesta tasapainoisesta ravinnosta. Hyvä olo tulee siitä, että saan tehdä asioita, joista pitää. Hyvä olo tulee työn ja vapaa-ajan hyvästä tasapainosta. Ja näköjään hyvä olo tulee myös punnertaessa tuskissaan ja hikoillessaan kuin pieni sika (hikoileeko ne?) jumppaohjaajan huutaessa ohjeitaan mikrofoniin.


Jotta työn ja vapaa-ajan saisi meidän tilanteessa hyvään tasapainoon, tarvitaan ehdottomasti lomaa. Emme ole perheenä olleet moneen vuoteen varsinaisella yhteisellä lomalla ja jo perinteeksi muodostunut Kreikan matkakin jäi väliin viime kesänä, kun en raaskinut laittaa sijoitettua nuortamme lomitusperheeseen. Ehkä on siis taas aika laittaa matka unelmointiin ja alkaa siirtää rahaa sivuun. Joku kolmen viikon matkaseikkailuirtiotto pois Suomesta voisi tehdä hyvää kesällä sitten, kun meillä asuva nuori lentää pesästä avaraan maailmaan koittamaan omien siipiensä kantamista.


Okei. Mitähän mä taas yritän sanoa. No ainakin sitä, että kannattaa välillä ylittää itsensä ja lähteä pois mukavuusalueeltaan, saattaa yllättyä. Toiseksi, jatkakaa unelmointia ja unelmien toteuttamista. Kolmanneksi; Just go!





Ilona







maanantai 21. marraskuuta 2016

Vähäks oon ihana



Eikö tulekin välillä sellainen "vähänks oon ihana"-fiilis? Silloin, kun tekee jotain oikein pyyteetöntä ja tahtoo ilahduttaa toista?


Kun vaikka neljän tunnin avantosavusaunasession jälkeen on kuolemanväsynyt ja olisi h-e-t-i (!!!) valmis untenmaille, niin valvookin vielä kolme tuntia hakeakseen pikkujouluista kyytiä toivoneen miehen puolilta öin kotiin.


Kun vääntää vaihtelun vuoksi miehelle ja pojalle kanakastiketta ja riisiä, vaikka kasvissosekeittoa tekemällä olisi päässyt helpommalla.


Tai kun purkittaa miehelle viikon työlounaat valmiiksi ja kirjoittaa purkkeihin miehen nimen ja ehkä vielä viikonpäivät.





Silloin voi nyökätä itselleen ja olla sillain, että joo - kyllähän mä oon aika ihana. Ainakin välillä.





P.S. Ja jos ei heti tule vuolaita kiitoksia, niin tietysti ajatus "tajuais nyt olla kiitollinen prkl!". 
Että se siitä pyyteettömyydestä.





Ilona